Vanhojen lavittojen tuunaus

Vanhan uudistaminen ja erilaisten kalusteiden tai käyttötavaroiden muokkaaminen oman näköiseksi on ehdottomasti yksi mun lempiharrastuksiani. Toisinaan tulee otettua isompiakin projekteja työn alle ja silloin työtä toteuttaessa saattaa hetkittäin uskon puutekin nostaa päätään. Muutamasta matkan varrella otetusta kuvasta työn määrää ei välttämättä pysty näkemään. 

Kyllä kai tuunailua voi tehdä helpomminkin lisäämällä vain uutta maalia vanhan päälle, mutta mun luonto ei anna myöden oikomiselle. Teen mieluusti pohjatyöt niin tarkasti, että lopputulos ei ole sinnepäin, vaan kaikki ylimääräinen ja turha on poistettu ja pinta vastaa mieluummin lähes uutta. Tietenkin jos kyseessä on oikein vanha kaluste, on hienoa jättää näkyviin myös ne elämän jäljet; kolhut ja kulumat, jotka ovat kalusteen historiaa ja olennainen osa kalustetta.

Kyse ei siis ole ihan oikeasta entisöimisestä, eli tarkoitukseni ei ole saattaa kalusteita alkuperäiseen kuosiin vaan tehdä niistä itselleni sopivan näköisiä, mutta kuitenkin kunnioittaen ja arvostaen vanhaa käsityötä. Tästä syystä kalkkimaali on ollut mulle varsin mukava tuttavuus. Vaikka apuna olisi maalinpoistoaineet, hiomakoneet ja kaikki vastaavat työtä helpottavat apukeinot, työtunteja sotkuisiin pohjatöihin saattaa kulua kymmeniä, kun sitten lopullinen maalipinta syntyy vain muutamassa tunnissa. 

Kalkkimaali on sillä tapaa jämerä, että pelkällä kalkkimaalilla maalaten pinta ei ole vielä oikein valmis. Se on huokoinen ja siinä saattaa erottua pensselin jäljetkin, mikä taas käsittääkseni ei KOSKAAN ole tarkoituksen mukaista. Mutta kun pinta parin maalikerroksen jälkeen hiotaan, tulee siitä silkkisen sileä ja kaunis. Siinä hioessa useimmiten sitten syntyy ne ajatukset kalusteen keinotekoisesta vanhentamisesta. Eli tällöin hiomapaperia annetaan kulmiin ja ulkonemiin niin paljon enemmän, että maali irtoaa niistä täysin ja ne alkavat näyttämään luonnollisesti kuluneilta puupinnan tullessa näkyviin. Useammin kuin kerran itselleni on sitten käynyt niin että omaan silmään se vanha kaluste suorastaan vaatii sen keinotekoisen kuluttamisen, että sen ikä ja luonne tulisivat paremmin esille.

Hiomisen jälkeen kaluste vielä vahataan. Käytän itse yleensä väritöntä antiikkivahaa, joka levitetään kovalla pensselillä kalusteen pintaan. 20-60 minuutin jälkeen pinta kiillotetaan esim. vanhalla froteepyyhkeen palalla ja näin pintaan saadaan lähes lasimainen, himmeästi kiiltävä pinta. Tämä pinta kestää käytössä ja siihen ei lika tartu. Vahaaminen korostaa myös hiomalla tehtyjä kulumisjälkiä. Vahaaminen on aika työläs vaihe, mutta ehdottomasti suosittelen tekemään sen kalkkimaalipintaan.

Näitä kahta tuolia työstin kokonaisuudessaan parisen kuukautta. Toisen tuolin sain enoni vaimolta ja aluksi oli aikomus jättää koskematta siihen. Mutta kun sitten ostin toisen tuolin parilla kympillä torilta, päätin tehdä niistä samoilla lämmöillä samanväriset. Maalin poistossa käytin pääasiassa Nitro-Mors maalinpoistoainetta. Varsinkin kun toisessa tuoleista oli jaloissa sorvauksia, niitä ei oikein muulla konstilla puhtaaksi saakaan. Ja oli kyllä kätevää huomata kuinka ne noin seitsemän maalikerrosta oli pyöristäneet ja tukkineet kuvioita. Maalinpoiston jälkeen ne tulivat taas kauniisti esille. Kahta tuolia tehdessä saatoin aina työstää toista tuolia sillä aikaa, kun aine vaikutti toiseen. Irtonaiset maalikerrokset krapasin irti pienellä kolmioraudalla.

Maalinpoistoaineen käyttö on suhteellisen vaivatonta. Maalikerroksista lähtee 1-2 kerralla ja on sitten muuten uskomaton määrä, mikä sitä maalia tällaisista kalusteista lähtee! Maalipinnan kuplimisesta voisi olettaa, että kyseessä on melkoinen myrkky, mutta todellisuudessa aine oli todella vaivaton ja miedon hajuinen käytössä. Sen osuessa iholle, ei polttanut tai kirvellyt. Enkä tätä toki tieten tahtoen iholle päästänyt tai ainakaan suuhuni pistäisi. Hanskat kädessä hommaa kannattaa tehdä... Maalinpoiston jälkeen tein tuoleille vielä kevyen hionnan.

Molemmissa tuoleissa oli istuinkannet haljenneet ja vaikka kuinka asiaa kääntelin, niitä ei vaan voinut enää korjata ja pelastaa. Niinpä ostin liimapuulevyn ja vanhojen kansien kaavoilla leikkasin uudet kannet. Näissäkin oli omat ihanat yksityiskohdat, joita jäljittelin. Kansiin laitoin pintaan vesiliukoisen sävytetyn lakan. Sävyn nimi on mustikka ja sitä sen väri märkänä muistuttikin. Pintaan hain vielä kulutuksenkestoa kahdella kerroksella puolihimmeää Kiva-kalustelakkaa.

Tuolien rungot oli alun perin tarkoitus räjäyttää palasiksi ja kasata uudestaan liiman kanssa. Tällä olisin hakenut niihin kestävyyttä, mutta kummassakaan tuolissa ei ollut jälkeenpäin lisättyjä nauloja tai ruuveja, vaan ne ovat tähän asti kestäneet alkuperäisillä puutappiliitoksilla. Niinpä en lähtenyt särkemään näitä, vaan yritin saada himpun lisää kantokykyä ja kestävyyttä piiloon ruuvattavilla kulmaraudoilla. En tiedä sitten kuinka paljon näillä sitä saavutetaan, mutta tässä tilanteessa kaikki lisä lasketaan eduksi, kun uusien tukien ei saa näkyä.

Itse olen valtavan tyytyväinen lopputulokseen. Tuolit ovat erilaiset ja kertovat omia tarinoitaan, mutta silti ne ovat kuin kaksi marjaa.